Mä istun sängyllä ja piirtelen pipareihin sydämiä vihreällä sokerikuorrutteella. Kristyr ljusgrön. Kaipaan kiintopisteitä. Sitä, miten öisinkin on joku jolle soittaa. Joku, johon turvautua vastavuoroisesti. Joku, jonka kanssa olla niin kamala kuin vain olla voi, ja toisaalta myös niin kovin ihana ettei sitä voi mitata. Joku jolle voi leipoa tiikerikakun vain siksi että huvittaa, joku joka kestää sen miten suuttuessani vain katoan. Haluaisin piirtää ääriviivat mieleen, laskea kyyneleet toisen silmäripsiltä. Joku, jolle kirjoittaa ajatuksensa kirjein, tai magneetein jääkaapin oveen. Tein niin lähtiessäni, mutten muista enää sanoja. Sanoja, joita lopulta ei enää edes tarkoitettu, ne vain toistettiin vanhasta tottumuksesta. Paikkaa, mihin mennä juhlapyhinä. Muistelin erästä vuodenvaihdetta. Miten istuin pilkkopimeässä hotellissa, ikkunalaudalla katsomassa ilotulituksia. "Mitä sä siellä teet?". Ullakkoa, jonne unohdetuilla vaahtomuovipatjoilla maattiin ja mietittiin elämää. Painajaista, kun toinen vietiin poliisisaattueessa sairaalaan. Sitä huutoa ja itkua kun sieltä ei päässytkään pois. Miten vaikea onkaan uskoa, että ei pystynyt enää edes keskustelemaan ilman riitaa. Että joskus kaikki yhteinen koettu vain haihtuu utuisiksi muistoiksi, ihmiset muuttuu. Voikukan haituvat, kun ne puhalletaan erilleen. Kuinka paljon vuosien varrella on kuitenkin oppinut, siitä pitäisi olla kiitollinen. Silti takerruttiin katkeruuteen. Ehkä siinä oli hieman pelkoa, pelättiin erkaantumista turhaan. Tajusin toistaneeni monia virheitä menneisyydestä yhä uudelleen ja uudelleen, mutta ehkä se tällä kertaa muuttuu. Muistan nyt, että on 12000 syytä olla onnellinen. Avasin lukon.
Lentoliput Lontooseen. Koskaan ei saa pelätä muutosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Say something!